Malja rauhalle!

On taas se päivä vuodesta, jolloin keräännytään vastaanottimien ääreen katselemaan, kuinka sodassa tuhotaan vihollinen, ei tapeta yksilöitä. Vaikka Tuntematon sotilas onkin tarina sodan absurdiudesta, emme silti juuri rohkene kyseenalaistaa sodan oikeutusta. Olisiko sittenkin niin, että tuhotakseen vihollisen sodassa on myös oikeasti murskattava samanarvoisten ihmisten elämiä ja unelmia, vaikka heidät esitetäänkin vain ohuesti "vastustajina"? Suomen omien joukkojen moraalin ylläpito näissä suurissa isänmaallisissa sodissa vaati myös uhrinsa: Aseistakieltäytyjiä vangittiin ja lahdattiin: yksilöitä, joilla oli arvokkaan elämänsä lisäksi myös sama kieli ja kulttuuri ja kansalaisuus kuin omilla sankareillamme.

Tuskin kukaan kaipaa takaisin talvi- tai jatkosotaan. Sen sijaan, että glorifioimme vuodesta toiseen Mannerhemia ja verenvuodatusta itärintamalla, kaipaisin keskustelua siitä, mitkä ovat olleet meille niitä mieleenpainuvimpia sodanvastaisia kokemuksia. Korostamalla rauhalliseen rinnakkaiseloon johtaneita asioita, voimme parhaimmillamme välttää sodankaltaiset murhetarinat tulevaisuudessa.

Muistan itse katselleeni vakavaa ja hiljaista ihmisvirtaa, joka kävelee ulos Hiroshiman atomipommimuseosta. Itsellenikin museovierailu on jättänyt syvän ja vahvan tunteen sotimisessa syntyvän inhimillinen kärsimyksen käsittättömämästä suuruudesta. Tuota kärsimystä ajatellessani on sotaa mielestäni mahdotonta perustella oikeutetuksi. jos nyt unohdetaan kansanmurhiin puuttumiset ja muut rajatapaukset. En usko, että kokeakseen saman tarvitsee matkustaa Hiroshimaan: Miten sinä olet tänä itsenäisyyspäivänä muistanut omia sodan oikeutuksen kyseenalaistavia kokemuksiasi?

20% vuonna 2050 ei ole sama kuin 2020

Uusin Talouselämä uutisoi, että ilmastotavoitteesta tuli mahdoton. Metsäteollisuuden alasajo tekee Suomelle EU:ssa sovittujen päästötavoitteiden saavuttamisesta entistä vaikeampaa. Samoin tuulivoimaloiden rakentaminen kangertelee pääosin hitaan kaavoituksen takia. Näistä haasteista siirryttiin jutussa sujuvasti siihen, että tavoitteiden määraikoja pitää vain siirtää, ehkä jopa vuoteen 2050 asti Energiamarkkinaviraston ylijohtaja Riku Huttusen mukaan.

EU:n ilmastopolitiikka- ja tavoitteet ovat olleet muihin teollisuusmaihin verrattuna varsin kunnianhimoisia, joskaan eivät luultavasti edes maailmanlaajuisesti toteutettuna riittäviä kuuluisan kahden asteen tavoitteen saavuttamiseksi. Yleisesti ihmisillä on vaikeuksia käsittää, että hiilidioksidipäästöt akkumuloituvat ilmakehään. Kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen prosentin päästötavoitteiden saavuttaminen vuonna 2050 vuoden 2020 sijaan on täysin mieletön ajatus. Ilmaston kannalta päästöjen vähentämisen idea ei ole laskea päästöjä tiettyyn prosenttiin jostain vertailuvuodesta, vaan rajoittaa ilmakehään pääseviä kasvihuonekaasuja. Jos päästövähennystavoite nimellisesti saavutetaan 30 vuotta myöhässä, on ilmakehän hiilidioksidipitoisuus aivan merkittävästi korkeampi, kuin jos tavoite saavutettaisiin määräajassa.

Huttunen ja uutisessa myös haastateltu Sanna Perkiö eivät tunnu punnitsevan ilmastotavoitteiden lykkäämisen tai käytännössä hylkäämisen aiheuttamia ongelmia. Jos maapallon nykyisin elinkelpoiset alueet halutaan myös jatkossa olevan sellaisia, pitää teollisuusmaiden päästöjen olla jo hyvää vauhtia menossa nollaa kohti vuonna 2050. Ilmastonmuutoksen tapaisen ongelman edessä ei kannata alistua fatalismiin, että jos metsäteollisuus lähtee, niin Suomi ei tavoitteitaan saavuta. Talousongelmista huolimatta jotain on vain keksittävä ja tehtävä. Jos vuonna 2050 kilautellaan sampanjalaseja vuoden 2020 20%:n tavoitteen saavuttamisesta, kuten Huttunen visioi, elämme vuosisadan lopussa hyvin erilaisessa ilmastossa, joka olisi luultavasti hyvin tuhoisaa maailman köyhimmille kansoille.

Epäonnistuneiden voittajien päivä?

Tänään yliopistojen ja talouselämän vaikuttajat puhuvat meille epäonnistumisen tärkeydestä ja siitä, kuinka kämmeistä on syntynyt yrityksiä, Science-julkaisuja ja mielettömiä urapolkuja. Puhutaan siitä, kuinka tärkeää on uskaltaa epäonnistua, jotta voisi saavuttaa elämässään niitä asioita, joita meidän kaikkien uskotellaan haluavan (rahaa ja arvostusta). Tänään me kysymme menestyksekkäältä jääkiekkovalmentajalta, mitkä olivat ne oleelliset epäonnistumiset, jotka siivittivät Suomen juokkueen historialliseen kerran 15-vuodessa tapahtuvaan MM-voittoon. Yhteistä tarinoille onkin juuri se, että ne ovat lopulta voittajien tarinoita, ja miettiessäni niiden kertojia ehkä viimeinen mieleentuleva sana on epäonnistuja.

Vaikka yhteiskunta olisi kuinka täydellinen, on silti aina niitä, jotka usean syyn summassa päätyvät valitsemaan elämänsä tärkeissä kohdissa väärin. On lukemattomia ponnistuksia, jotka riippumatta tekijöidensä taidoista tai antaumuksesta päättyvät huonommin, kuin kukaan olisi osannut kuvitellakaan. Tilastollisestikin on jokseenkin selvää, että jokainen epäonnistunut osakesijoitus ei pääty lopulta voittoon. Miksi näistä vaietaan epäonnistumisen päivänä? Miksi me menemme epäonnistumisen päivänä kuuntelemaan voittoisaa lätkävalmentajaa ja pysähtyessämme ostamaan kaupasta karjalanpiirakoita emme pysähdy niiden ostarilla tänäänkin hengaavien asunnottomien ihmisten luo? Emme kysy, miten he ovat kääntäneet elämänsä epäonnistumiset voitoksi.

En tarkoita tällä sitä, että haluan vetää yhtäsuuruusmerkin asunnottomuuden ja elämässä epäonnistumisen välille. Toivoisin, että tänä päivänä olisimme kuitenkin avoimia kaikille epäonnistumisen tarinoille, ei vain niille, jotka johtavat lopulta onnistumiseen. Erilaiset epäonnistumisen tarinat saisivat meidät ehkä viimein arvostamaan jotain muuta, kuin mitä nämä epäonnistumisen kautta menestykseen kivunneet ihmiset antavat meidän ymmärtää haluavan (rahaa ja arvostusta). Siinä sivussa voisi myös säästyä paljon ympäristöä ja syntyä välittämistä ja hyvää mieltä. Tai jos epäonnistumisen päivän todellinen tarkoitus on vain hehkuttaa huipulla olevien voittajien saavutuksia, niin vaihdetaan nyt sentään edes nimi paremmin kuvaavaksi.

Kiintiösitsit

Viikko sitten lauantaina Hippifyysikoiden hiilijalanjälkisitseillä testattiin, miten juhlaväen ruokavalio sopeutuu henkilökohtaisiin hiilikiintiöihin. Laskimme jokaiselle ruokailijalle yhden päivän kiintiön ilmaston kannalta kestävän päästötason mukaan. Koska kyseessä oli juhla-ateria, asetettiin kiintiö vastaamaan koko päivän ruokamäärää (erilaisten oletusten jälkeen 1,8 kg CO2 e per henkilö).

Tortillojen täytteiden valitseminen meni varsin vaikeaksi optimointitehtäväksi, mutta mungpavun idut menivät kaupaksi tomaattikulhon jäädessä miltei koskemattomaksi. Ainakin tällä porukalla taloudelliset ohjauskeinot näyttivät siis toimivan erinomaisesti. Fiksusti valitsemalla vatsansa sai kuitenkin varsin helposti täyteen maittavaa ruokaa. Koska kuluttajatutkimuksissa on havaittu ihmisten hyvistä aikeistaan huolimatta olevan lähinnä halvan ruoan perässä, uskoisi hiilijalanjäljen näkymisen ruoan hinnassa muokkaavan ihmisten ruokailutottumuksia varsin tehokkaasti myös suuremmassa mittakaavassa.

Kausi ruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville –kirja oli aivain ehdoton apu sitsien suunnittelussa. Teokseen on ammattimaisella otteella laskettu monien ilmastoystävällisten ruokien ja herkkujen (mm. aivan mahtava punajuurikakkuresepti) hiilijalanjälki.

Lämmin kiitos kaikille osallistujille!

Kevätseminaari: Mistä vaaleissa vaietaan?

Jo perinteeksi muodostuneessa hippifyysikoiden kevätseminaarissa oli tänäkin vuonna nimekkäitä puhujia eri aloilta: TkT Pentti Malaska, ympäristöpolitiikkakeskuksen tutkija Jari Lyytimäki sekä valtio-opin lehtori Kari Paakkunainen.

Pentti Malaska puhui planetaarisesta näkökulmasta kestävän kehityksen fysiikkaan. Malaska painotti kertakäyttöperiaatteen mahdottomuutta tällä planeetalla ja valaisi yleisölle, miten muun muassa uuskasvun politiikkaa käyttämällä tilannetta voisi korjata. Tärkeitä elementtejä ovat esimerkiksi kierrätys, väestönkasvun hallitseminen, elintason alentaminen, kulutuksen immaterialisaatio sekä elämänlaadun amaterialisaatio.

Jari Lyytimäki Suomen ympäristökeskuksesta kertoi ilmastoviestinnän vaikeudesta ja vaikuttavuudesta yhteiskunnassamme. Lyytimäki latasi tilastoja sanan "ilmastonmuutos" maininnasta Helsingin Sanomissa viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajalta ja osoitti, että ilmastonmuutoksesta puhutaan nykyisin suhteessa enemmän ja että tietyt tapahtumat herättävät ihmisissä hetkellistä keskustelua ja kiinnostusta ilmastonmuutosta kohtaan.

Kari Paakkunainen piti energisen ja ajan hermoilla olevan esityksensä vaalien teemoista: hän vertaili eri puolueiden lähtökohtia ja teemoja vaaleihin liittyen ja pohti nuorisopoliittisten toimijoiden kenttiä riskiyhteiskunnan murroksessa. Paakkunaisen kritiikki osui myös edellisten puhujien siivittämänä kasvuyhteiskuntaan.

Hajottaako?

Se tavallinen tarina: Sain ensimmäisen kännykkäni täytettyäni viisitoista vuotta. Tämä peruspulikka Nokia 3210 kesti käytössäni melkein kymmenen vuotta, tyylikkäine teippikorjauksineen. Tuon kymmenen vuoden aikana kännykkäteollisuudelle oli kuitenkin tapahtunut jotain. Luovuttuani tästä ensimmäisestä uskollisesta kumppanista, en ole löytänyt itselleni seuralaista, joka kestäisi menossa mukana kahta vuotta pidempään. Viimeksi ostin remonttimieskännykän, ainoan mallin, joka oli jotenkin isku- ja roiskesuojattu, jos se vaikka kestäisi pidempään. Yksi keskeisiä ostopäätökseeni vaikuttaneita tekijöitä oli se, että haluaisin kännykän, joka kestää pitkään.

Kännykkä-ärsytys nousi uudelleen pintaan, kun katsoin teeveestä dokumentin kulutustavaroiden suunnitellusta vanhenemisesta. Härskeimmilläänhän esimerkiksi printtereihin asennetaan pieniä siruja, jotka saavat printterin lopettamaan tulostamisen esimerkiksi 15 000 kopion jälkeen. Huijattu kuluttaja joutuu tällöin todennäköisimmin vaihtamaan printterinsä uuteen. Ja samalla aloin miettimään muitakin kotoani löytyviä tuotteita: Kotoa löytyvä tehosekoitin oli juuri sanonut sopimuksensa irti vain vajaan kahden vuoden käytön jälkeen ja tuttu sanoi käyttäneensä useamman samanlaisen tehosekoittimen loppuun huomattavan lyhyessä ajassa. Lyhyt googlailu Gigantin sivuilla oli omiaan lisäämään jo alkanutta päänsärkyä: Apple MacBook Pro -tietokoneelle luvattiin vain vuoden takuu, Philipsin ja Boshin leivänpaahtimille takuuta ei edes mainittu.

Ei takuilla sinänsä ole niin paljon väliä, koska kuluttuttajaviraston mukaan "kuluttajalla on oikeus odottaa laitteen kestävän normaalikäytössä realistisen kestoikänsä ajan". Mielestäni siitä, mikä laitteiden realistinen käyttöikä on, käydään aivan liian vähän yhteiskunnalista keskustelua. Nykyaikaisen teknologian pitäisi kyllä mahdollistaa se, että tietokone, kännykkä ja leivänpaahdin kestäisivät normikäytössä vähintään kymmenen vuotta, sillä jo kommunistisessa Itä-Saksassa uskallettiin tavotella jääkaapeille 25 vuoden minimikäyttöikää. Kommunistisessa systeemissä oli oikein tavoitella mahdollisimman kestäviä tuotteita, sillä tällöin vähissä olleet resurssit voitiin hyödyntää mahdollisimman tehokkaasti. Toivoisin, että voisimme pikkuhiljaa siirtyä arvostamaan kestävää tuotantoa, ennen kuin luonnonvarojen ehtyminen pakottaa meidät tekemään niin.

Mutta miten tällainen arvomuutos sitten saadaan aikaiseksi? Itse lupaan tästä päivästä asti kysyä jokaisen ostamani tuotteen kohdalla, miksei tuotteelle myönnetty takuu vastaa laitteen realistista käyttöikää. Jos tuotekehityksessä todella tavoiteltaisiin parasta laatua, en usko, että yritykselle, joka on ylpeä pitkäikäisistä tuotteistaan, olisi mikään ongelma myöntää elektroniikkatuotteileen esimerkiksi seitsemän tai kymmenen vuoden takuuta. Luonnonvarojen lisäksi säästyisivät myös yksittäisen kuluttajan hermot, kun uutta kännykkää ei tarvitsis ostaa joka toinen vuosi.

Luetaan yhdessä!

Lukeminen herättää aina ajatuksia ja kysymyksiä, ja monesti esiin tulleet näkökulmat tekisi mieli purkaa jollekulle. Hippifyysikoiden lukupiireissä keskustellaan ja vaihdetaan ajatuksia kirjan osa-alueesta, jolloin pystytään mahdollisesti syventämään jo luettua ja saamaan lukukokemuksesta enemmän irti. Saman lukukokemuksen jakavat henkilöt pääsevät vaihtamaan ajatuksiaan ja jakamaan myös niille lukupiirin jäsenille, jotka ovat kiinnostuneet kirjasta, mutteivät ole ehtineet kirjaa vielä avata. Lukupiiri voi parhaimmassa tapauksessa edistää kirjojen ja tekstien lukemisen tekniikoita. Uusia näkökulmia ja omien kokemuksien vahvistamista tukevat lukupiirit ovat hyviä tapoja sukeltaa kirjan ihmeelliseen maailmaan ja peilata samalla todellisuutta ja elämää.

Miten kannattaa lukea?

Muistiinpanojen tekeminen lukemisen ohessa hidastaa lukuprosessia, mutta lukemisesta saattaa jäädä tällöin enemmän käteen ja etenkin lukupiirin kannalta muistiinpanot voivat olla hyödyllisiä, sillä monesti osan keskeisestä sisällöstä ehtii unohtaa jo ennen kirjan käsittelyä. Mitään oikeaa tapaa lukea ei ole -- valitse itsellesi sopivin keino, oli se sitten muistiinpano paperilla, mielle- tai käsitekartta tai jokin vastaava systemaattinen tapa siirtää ajattelu ylös paperille tai muuhun tallennusformaattiin.

Miksi juuri lukupiiri?

Sovitut aikataulut helpottavat kiireisen ihmisen kirjaan tarttumista. Suorituskeskeisessä deadline-kulttuurissa elävälle kiireiselle ihmiselle kirjan jakaminen eripituisiin luku-urakoihin voi auttaa tavoitteessa lukea kirja alusta loppuun.

Ihmiset oppivat asioita eri tavoin. Jokaisen ihmisen lukukokemus on erilainen, vaikka kirjassa onkin samat tekstit, sillä omat ajatukset maustavat lukemista eri ihmisellä hyvin eri makuiseksi. Eri mieltä saa olla ja tarkoituksena onkin tuoda esiin asioita, joita muut eivät välttämättä
ole huomanneet.

Lukuiloa kaikille ja tervetuloa lukupiiriin!

Mistä Vaaleissa vaietaan – kokonaiskuva kotiplaneetasta hukassa?

Vaalien alla tuntuvat kestävä kehitys ja muut suuret ympäristöteemat hautautuvan populaarimpien aiheiden alle. Niitä kaivetaan esille ensi tiistaina 5.4 kello 17 alkaen seminaarissa, jossa keskustelua alustavat tekniikan tohtori ja professori emeritus Pentti Malaska, ympäristötieteiden maisteri Jari Lyytimäki Suomen ympäristökeskuksesta sekä valtiotieteiden lisensiaatti Kari Paakkunainen. Malaskan alustuksen aihe on Planetaarinen näkökulma kestävän kehityksen fysiikkaan. Lyytimäki ja Paakkunainen valottavat ongelman yhteiskunnallisia ulottuvuuksia teemoilla ilmastoviestinnän vaikeudesta sekä riskiyhteiskunnan polttavista ongelmista ja köyhistä vaaliagendoista.

Pentti Malaska on perustanut Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen ja on toiminut tulevaisuudentutkimuksen verkostoakatemiassa vuosina 2007-2009. Lisäksi hän on Rooman Klubin kunniajäsen. Jari Lyytimäki on Suomen ympäristökeskuksen ympäristöpoliittisen yksikön tutkija, joka on julkaissut muun muassa teokset "Unohdetut ympäristöongelmat" ja
"Jälkeemme vedenpaisumus? Ilmastonmuutoksen ja merien suojelun ekologiset kynnysarvot."

Alustuspuheenvuoroja seuraa paneelikeskustelu, johon myös yleisö on tervetullut mukaan.

Tilaisuus järjestetään Espoossa osoitteessa Otakaari 4 (Konetalo, TKK:n kampus) salissa 213a. Tilaisuuteen on vapaa pääsy ja paikalla on kahvitarjoilu. Lämpimästi tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan!