On taas se päivä vuodesta, jolloin keräännytään vastaanottimien ääreen katselemaan, kuinka sodassa tuhotaan vihollinen, ei tapeta yksilöitä. Vaikka Tuntematon sotilas onkin tarina sodan absurdiudesta, emme silti juuri rohkene kyseenalaistaa sodan oikeutusta. Olisiko sittenkin niin, että tuhotakseen vihollisen sodassa on myös oikeasti murskattava samanarvoisten ihmisten elämiä ja unelmia, vaikka heidät esitetäänkin vain ohuesti "vastustajina"? Suomen omien joukkojen moraalin ylläpito näissä suurissa isänmaallisissa sodissa vaati myös uhrinsa: Aseistakieltäytyjiä vangittiin ja lahdattiin: yksilöitä, joilla oli arvokkaan elämänsä lisäksi myös sama kieli ja kulttuuri ja kansalaisuus kuin omilla sankareillamme.
Tuskin kukaan kaipaa takaisin talvi- tai jatkosotaan. Sen sijaan, että glorifioimme vuodesta toiseen Mannerhemia ja verenvuodatusta itärintamalla, kaipaisin keskustelua siitä, mitkä ovat olleet meille niitä mieleenpainuvimpia sodanvastaisia kokemuksia. Korostamalla rauhalliseen rinnakkaiseloon johtaneita asioita, voimme parhaimmillamme välttää sodankaltaiset murhetarinat tulevaisuudessa.
Muistan itse katselleeni vakavaa ja hiljaista ihmisvirtaa, joka kävelee ulos Hiroshiman atomipommimuseosta. Itsellenikin museovierailu on jättänyt syvän ja vahvan tunteen sotimisessa syntyvän inhimillinen kärsimyksen käsittättömämästä suuruudesta. Tuota kärsimystä ajatellessani on sotaa mielestäni mahdotonta perustella oikeutetuksi. jos nyt unohdetaan kansanmurhiin puuttumiset ja muut rajatapaukset. En usko, että kokeakseen saman tarvitsee matkustaa Hiroshimaan: Miten sinä olet tänä itsenäisyyspäivänä muistanut omia sodan oikeutuksen kyseenalaistavia kokemuksiasi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti