Uusin Talouselämä uutisoi, että ilmastotavoitteesta tuli mahdoton. Metsäteollisuuden alasajo tekee Suomelle EU:ssa sovittujen päästötavoitteiden saavuttamisesta entistä vaikeampaa. Samoin tuulivoimaloiden rakentaminen kangertelee pääosin hitaan kaavoituksen takia. Näistä haasteista siirryttiin jutussa sujuvasti siihen, että tavoitteiden määraikoja pitää vain siirtää, ehkä jopa vuoteen 2050 asti Energiamarkkinaviraston ylijohtaja Riku Huttusen mukaan.
EU:n ilmastopolitiikka- ja tavoitteet ovat olleet muihin teollisuusmaihin verrattuna varsin kunnianhimoisia, joskaan eivät luultavasti edes maailmanlaajuisesti toteutettuna riittäviä kuuluisan kahden asteen tavoitteen saavuttamiseksi. Yleisesti ihmisillä on vaikeuksia käsittää, että hiilidioksidipäästöt akkumuloituvat ilmakehään. Kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen prosentin päästötavoitteiden saavuttaminen vuonna 2050 vuoden 2020 sijaan on täysin mieletön ajatus. Ilmaston kannalta päästöjen vähentämisen idea ei ole laskea päästöjä tiettyyn prosenttiin jostain vertailuvuodesta, vaan rajoittaa ilmakehään pääseviä kasvihuonekaasuja. Jos päästövähennystavoite nimellisesti saavutetaan 30 vuotta myöhässä, on ilmakehän hiilidioksidipitoisuus aivan merkittävästi korkeampi, kuin jos tavoite saavutettaisiin määräajassa.
Huttunen ja uutisessa myös haastateltu Sanna Perkiö eivät tunnu punnitsevan ilmastotavoitteiden lykkäämisen tai käytännössä hylkäämisen aiheuttamia ongelmia. Jos maapallon nykyisin elinkelpoiset alueet halutaan myös jatkossa olevan sellaisia, pitää teollisuusmaiden päästöjen olla jo hyvää vauhtia menossa nollaa kohti vuonna 2050. Ilmastonmuutoksen tapaisen ongelman edessä ei kannata alistua fatalismiin, että jos metsäteollisuus lähtee, niin Suomi ei tavoitteitaan saavuta. Talousongelmista huolimatta jotain on vain keksittävä ja tehtävä. Jos vuonna 2050 kilautellaan sampanjalaseja vuoden 2020 20%:n tavoitteen saavuttamisesta, kuten Huttunen visioi, elämme vuosisadan lopussa hyvin erilaisessa ilmastossa, joka olisi luultavasti hyvin tuhoisaa maailman köyhimmille kansoille.
sunnuntai 16. lokakuuta 2011
torstai 13. lokakuuta 2011
Epäonnistuneiden voittajien päivä?
Tänään yliopistojen ja talouselämän vaikuttajat puhuvat meille epäonnistumisen tärkeydestä ja siitä, kuinka kämmeistä on syntynyt yrityksiä, Science-julkaisuja ja mielettömiä urapolkuja. Puhutaan siitä, kuinka tärkeää on uskaltaa epäonnistua, jotta voisi saavuttaa elämässään niitä asioita, joita meidän kaikkien uskotellaan haluavan (rahaa ja arvostusta). Tänään me kysymme menestyksekkäältä jääkiekkovalmentajalta, mitkä olivat ne oleelliset epäonnistumiset, jotka siivittivät Suomen juokkueen historialliseen kerran 15-vuodessa tapahtuvaan MM-voittoon. Yhteistä tarinoille onkin juuri se, että ne ovat lopulta voittajien tarinoita, ja miettiessäni niiden kertojia ehkä viimeinen mieleentuleva sana on epäonnistuja.
Vaikka yhteiskunta olisi kuinka täydellinen, on silti aina niitä, jotka usean syyn summassa päätyvät valitsemaan elämänsä tärkeissä kohdissa väärin. On lukemattomia ponnistuksia, jotka riippumatta tekijöidensä taidoista tai antaumuksesta päättyvät huonommin, kuin kukaan olisi osannut kuvitellakaan. Tilastollisestikin on jokseenkin selvää, että jokainen epäonnistunut osakesijoitus ei pääty lopulta voittoon. Miksi näistä vaietaan epäonnistumisen päivänä? Miksi me menemme epäonnistumisen päivänä kuuntelemaan voittoisaa lätkävalmentajaa ja pysähtyessämme ostamaan kaupasta karjalanpiirakoita emme pysähdy niiden ostarilla tänäänkin hengaavien asunnottomien ihmisten luo? Emme kysy, miten he ovat kääntäneet elämänsä epäonnistumiset voitoksi.
En tarkoita tällä sitä, että haluan vetää yhtäsuuruusmerkin asunnottomuuden ja elämässä epäonnistumisen välille. Toivoisin, että tänä päivänä olisimme kuitenkin avoimia kaikille epäonnistumisen tarinoille, ei vain niille, jotka johtavat lopulta onnistumiseen. Erilaiset epäonnistumisen tarinat saisivat meidät ehkä viimein arvostamaan jotain muuta, kuin mitä nämä epäonnistumisen kautta menestykseen kivunneet ihmiset antavat meidän ymmärtää haluavan (rahaa ja arvostusta). Siinä sivussa voisi myös säästyä paljon ympäristöä ja syntyä välittämistä ja hyvää mieltä. Tai jos epäonnistumisen päivän todellinen tarkoitus on vain hehkuttaa huipulla olevien voittajien saavutuksia, niin vaihdetaan nyt sentään edes nimi paremmin kuvaavaksi.
Vaikka yhteiskunta olisi kuinka täydellinen, on silti aina niitä, jotka usean syyn summassa päätyvät valitsemaan elämänsä tärkeissä kohdissa väärin. On lukemattomia ponnistuksia, jotka riippumatta tekijöidensä taidoista tai antaumuksesta päättyvät huonommin, kuin kukaan olisi osannut kuvitellakaan. Tilastollisestikin on jokseenkin selvää, että jokainen epäonnistunut osakesijoitus ei pääty lopulta voittoon. Miksi näistä vaietaan epäonnistumisen päivänä? Miksi me menemme epäonnistumisen päivänä kuuntelemaan voittoisaa lätkävalmentajaa ja pysähtyessämme ostamaan kaupasta karjalanpiirakoita emme pysähdy niiden ostarilla tänäänkin hengaavien asunnottomien ihmisten luo? Emme kysy, miten he ovat kääntäneet elämänsä epäonnistumiset voitoksi.
En tarkoita tällä sitä, että haluan vetää yhtäsuuruusmerkin asunnottomuuden ja elämässä epäonnistumisen välille. Toivoisin, että tänä päivänä olisimme kuitenkin avoimia kaikille epäonnistumisen tarinoille, ei vain niille, jotka johtavat lopulta onnistumiseen. Erilaiset epäonnistumisen tarinat saisivat meidät ehkä viimein arvostamaan jotain muuta, kuin mitä nämä epäonnistumisen kautta menestykseen kivunneet ihmiset antavat meidän ymmärtää haluavan (rahaa ja arvostusta). Siinä sivussa voisi myös säästyä paljon ympäristöä ja syntyä välittämistä ja hyvää mieltä. Tai jos epäonnistumisen päivän todellinen tarkoitus on vain hehkuttaa huipulla olevien voittajien saavutuksia, niin vaihdetaan nyt sentään edes nimi paremmin kuvaavaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)